Kevät tulee keikkuen ja tänäkin vuonna lumisateet yllättivät ihmiset vielä huhtikuun loppupuolella. Ensimmäiset auringonsäteet ja reilusti plussan puolelle nousevat lämpötilat on syytä siis hyödyntää tehokkaasti. Pyörä ulos kellarista ja polkemaan!
Tällä kertaa nenä osoitti kohti Kivikon linnoituskallioiden luonnonsuojelualuetta, joka lepää kahden moottoritien kainalossa Jakomäen ja Kontulan välissä. Melulta ei voi välttyä, mutta liikenne ei ole alueella uutta: vierestä on kuljettu Suuren Rantatien (Kuninkaantien) ja rannikon väliä ja Östersundomiin suuntaan pohjoispuolisen solan kautta. Strategiseen sijaintiin nousi ensimmäisen maailmansodan aikoihin Viaporin maalinnoitusketjun linnoitusrakenteita, jotka edelleen erottuvat hyvin selvästi kaikkialla kallioalueella. Kallion paljaan huipun ympärillä kiemurtelee avokallioon louhittuja taisteluhautoja ja yhdyskäytäviä. Pääosa puolustusasemista on suunnattu pohjoiseen, mutta minusta näytti siltä, että linnoitteita oli kyllä lähes jokaisessa ilmansuunnassa. Ovela saksalainen saattoi tulla mistä suunnasta vain.
Vanha mukulakivinen tykkitie kulkee alueen eteläpuolella, mutta en uskaltanut menopelilläni kokeilla tätä sata vuotta vanhan väylää pinnojen tuhoamisen pelossa. Vastaavia reittejä löytyy ympäri Itä-Helsinkiä, joka nykyisten väylien pohjana tai paljaana, kuten muun muassa Mustavuoren suunnilta sekä Roihuvuoren Kirsikkapuiston pohjoispäässä. Näistä jälkimmäinen kulkee vanhan kotitaloni ohi ja oli pitkään pääreitti Roihuvuoren muutamille mökeille, ennen sen aluerakentamista 50-luvun puolivälissä. Vaikea kuvitella sitä ryskettä, mitä vuosisadan puolenvälin auto piti sen rymistellessä ylös perunanmuotoisia lohkareita.
Valokuvauksen ja luonnon havainnoinnin kannalta aika oli haastava. Alkuiltapäivän aurinko porotti kallioille säälimättä, mutta luonto ei ollut ehtinyt vielä herätä lumimassan alta. Varsinkin alueen länsiosan ketoalueella on useita silmällä pidettäviä perinneympäristön lajeja, kuten keltamataraa ja ketoneilikkaa, joista ensimmäisen varsia yritin lakastuneen heinän keskeltä bongailla. Joko olen onneton havainnoitsija tai sitten keltamatara on vain hyvin piilossa, sillä löysin vain sammalta, ruskeaa kanervikkoa ja heinää sekä muutaman läntin jäkälää.
Pettyneenä keskityin loppuajan tutkimaan kallion muotoja sekä varustuksia, jotka toisaalta ovat juuri alkukeväästä parhaiten havaittavissa. Itää kohti kuljeskellessa maastossa saattoi huomata tuoreita luonnonhoitotöitä: puita oli oli raivattu reippaastikin, jotta vaatelias ketokasvisto saa paremmin valoa. Kedot on määritelty äärimmäisen uhanalaisiksi, joten kankaat saavat täällä väistyä uhatumman ympäristön tieltä. Ne ovatkin lajistoltaan todellisia aarrearkkuja, sillä neliömetrillä saattaa kasvaa jopa 30 eri lajia.
Luonnonsuojealueen itäinen osa on lajistoltaan köyhempi, mutta vaikuttava muussa mielessä. Sileä avokallio tuntuu jatkuvan loputtomiin. Ennen ihmisen täyttömäkiä täältä löytyi myös Helsingin korkein piste 62 metristä. Maisemat eivät varmasti ole ihan yhtä vaikuttavat kuin ensimmäisen maailmansodan vuosina, jolloin nyppylältä on saattanut nähdä vähempien ja matalampien puiden ylitse.