Kesä ei näytä elokuun puolivälin tienoilla vielä päättyvän, auringonpaisteen ja lämmön jatkuessa. Kenties ilmastonmuutoksen takia saamme tänä vuonna Suomeen harvinaisen lämpimän toukokuun lisäksi harvinaisen lämpimän elokuun. Harvinaiseksi nuo lämmöt tuskin tulevaisuudessa jäävät.
Koska ilmat olivat joka tapauksessa suotuisat luontoreissulle, päätimme sunnuntaina kaivaa pyörät esiin ja suunnata kohtia Laajasaloa. Aikaisemmin Roihuvuoressa asuessa etelä tuntui luontaiselta lenkkisuunnalta ja Helsingin suurin saari tulikin silloin melko hyvin koluttua läpi. Nyt vuoren väärällä puolella asuessani vierailut ovat vähentyneet ja olikin aika korjata asia. Yliskylän ja Kultapossupuiston halki kohti Jollasta!
Itäniityn laakso on Helsingin mittapuulla hyvin syrjässä, aivan Jollaksen pussinperän pohjukassa, kallioisten rinteiden takana. Syrjäinen sijainti merkitsee myös rauhaa ja yksityisyyttä. Paikka on varmasti kaupungin hiljaisimpia, varsinkin kun veneilykausi päättyy ja pörisevät moottorit hiljenevät kolealla merellä. Löydämme polun alueelle Poikasaartentien puolivälin paikkeilta ja astumme sisään vehreään lehtomaisemaan.
Lehtomaisemaa katsellessa ei ehkä tajua, että alue oli vielä reilut viisikymmentä vuotta sitten osin peltoa ja valtaosa lahopuusta on syntynyt vasta viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Suomessa taisi olla paha pula ruoasta ja työvoimaa riitti, kun kaikkein vaatimattomimmatkin laaksonpohjat oli valjastettu viljelyyn. Nousemme pian kosteasta terveleppäluhdasta ylöspäin ja ympäristö muuttuu kallioiseksi kankaaksi. Kaikki mustikat ovat päätyneet jonkun suihin. Toisen maailmansodan paikalta olisi voinut seurata pakolaisaaltoa, meripoliisin kerätessä virolaisia ja tuoden heitä kuulusteltavaksi kartanon rantaan. Nyt äiti ja lapsi käynnistelevät kapealla lahdella moottorivenettä ja suuntavat kohti Itä-Helsingin saaristoa. On jälleen hiljaista.
Yritämme bongailla Jollaksen kartanoa lahden yli, mutta vehreät puut peittävät näkymän vastarinteeseen. Palaamme takaisin tielle ja suuntaamme varsinaiselle Itäniitylle. Lepakoita ei tähän aikaan päivästä näy, mutta iltaisin korvan vierestä saattaa suhahdella pohjanlepakko tai jokin siippa. Niitty kasvaa lehtopuita ja suhisee tuulen heilutellessa lehtiä. Lehtokielo jäi bongaamatta.
Luonnonsuojelualue on nopeasti kuljettu läpi, mutta sattumalta osumme myös kahteen suureen hiidenkirnuun Eerikki Ljungin polun varrella. Joku luonnonarkkitehti on pinonnut kivistä portaat juurakkoiseen rinteeseen. Hiidenkirnun tumman vedenpinnan alapuolella saattaa olla edelleen jauhinkivi paikoillaan.
Asutus ei ole kaukana, vaan Mainiementie kurkottaa kohti Jollaksen keskiosia kuin avohaava. Päättyvän tien varrella on luonnottoman näköisesti muutama tuore asuinrakennus, jotka ovat hieman turhan krumeluureja ympärillä aukeavaan karuun avokallioon nähden. Suuntaamme kohti Karjalaisten kesäkoti Villa Salmelaa, jonka kallioisella pihamaalla nautimme rehkimisen jälkeen pullat. Rakennukseen johdettiin vesi vasta reilu vuosikymmen sitten ja ympäristöä on pistetty reilusti uusiksi. 2000-luvun alussa Villingissä käydessäni muistan alueen olleen täynnä matkailuautoja ja telttoja. Sen jälkeen metsät on pistetty lihoiksi ja tilalla on geneerisiä valkoisia laatikoita. Paikan tuntu on hävinnyt.
Huvilasta ei ole pitkä matka lempiuimarannalleni Porvariskuninkaanpuistoon. Laskettelemme mäkeä alas ja nopean vaatteidenvaihdon jälkeen uimahuoneen viereisiltä tikapuilta alas. Kuvittelen itseni muumipeikoksi molskahtaessani Itämereen. Avomeri on sen verran lähellä että vesi on viileää, mutta raikastavaa. Rakkolevät kelluvat ohitse, kun pyöräilyn hiet sekoittuvat suolaiseen mereen.
Viimeinen kohteemme on Matosaari, josta löytyy Krimin sodan aikaisia maavalleja sekä 60-luvulla palaneen huvilan rauniot. Pahimpaan pandemia-aikaan paikka oli minulle tärkeä rauhoittumiseen sekä mietiskelyyn. Vaikka kävijöitä olisi useampi, saaren kallioilta löytyy aina oma suojainen paikka. Kaupunki on selvästi ottanut alueen intensiivisempään hoitoon, niityt on ajettu koneella matalaksi ja maisemaa siistitty puistomaisemmaksi. Hylätyn saaren estetiikka on hieman kärsinyt, mutta virkistyskäyttöön ympäristö sopii paremmin.
Matosaaren itäpuolella risteilevät kiviset portaat saavat paikan tuntumaan vanhemmalta kuin se todellisuudessa on. Samoin kuin Porvariskuninkaan puistossa, paikoilleen jätetyt muurit ja rakenteet ovat juuri niitä asioita jotka tekevät paikasta mielenkiintoisen. Terassin laattoja katsellessa ja rantamuureihin nojaillessa alkaa miettimään myös nykyrakentamista ja sen kestävyyttä. Mantereen puoleisista omakotitaloista tuskin jäisi tulipalon jäljiltä tuskin mitään merkittävää jäljelle ja paikan historia pyyhkiytyisi pois viimeistään purkutöiden aikana. Matosaaressa aika on saanut rauhassa kerrostua ja jättää jälkeensä jotain ainutlaatuista, mitä ei voi tietoisesti rakentaa tai luoda.
Jätämme saaren taaksemme virkistyneinä ja rauhoittuneina. Kaupungissa luonnonsuojelu- ja virkistysalueet suojelevat luonnon lisäksi myös meidän mieliämme arjen hektisyydeltä ja päivittäiseltä aistitulvalta. Jos Helsingissä kaipaa omaa rauhaa ja merta, en keksi saariston lisäksi parempaa paikkaa kuin Jollaksen hiljaiset tiet ja metsät. Tällä jutulla avaan myös blogini Helsingin luonnonsuojealueet kirjoitussarjan.
