Viljandi jäi liian nopeasti taakse, kun matkaa on pakko jatkaa. Pyörän keula osoitti jälleen kohti länttä, Pärnun valkoisille hiekkarannoille. Edessä olisi vain yksi este: todella iso suoalue. Edessä oli pohdinnan paikka. Ottaisiko riskin ja menisi suoraa hiekkatietä suon läpi vai valitsisiko paljon pidemmän kiertoreitin pinnoitettuja reittejä pitkin. Suon läpi kyllä meni opastettu pyöräreitti, joten ei se kovin paha voine olla…
Normaalina päivänä soisen kansallispuiston läpi kulkeva tie olisi ollut oikea valinta. Harmiksemme ajopäivämme ei ollut aivan normaali päivä. Suolle oli levitetty juuri äskettäin tuore kerros pehmeää soran ja hiekan sekoitusta, mikä teki polkemisen hyvin hitaaksi ja raskaaksi. Pahimpia hiekkakinoksia vältellen etenimme suon puoliväliin, jossa vastaan tuli jonkinlainen tasoituskone. Se ei ainakaan auttanut asiaa, sillä nyt pehmeä kerros oli koko tien levyinen, toki hieman ohuempana.
Tässä vaiheessa Sara oli valmis heittämään pyörän lähimpään suonsilmään, eikä mikään taika saisi sitä sieltä nousemaan. Tiheämmän taukoilun, tsemppauksen ja lepopäivän lupaamisen jälkeen saimme itsemme tiristettyä asfaltille asti. Päivä ei kuitenkaan ollut päättynyt, sillä kyseessä oli samalla myös pisin päivämme 90 kilometrin matkalla. Suolla venkoilu oli vienyt niin pitkään, että olisimme vasta illalla perillä rantakaupungissa.
Eteppi kerrallaan etenimme kuitenkin määrätietoisesti joen vartta pitkin. Lähimpään puotiin ehdimme juuri reilun vartin ennen sulkemista ja saimme tärkeät moraalikokikset kurkkuihimme. Loppupätkä meni onneksi ilman sen suurempia ihmeellisyyksiä. Pärnun rantareitit olivat todella hienoja ja kaikenikäisiä ihmisiä oli liikkeellä paljon.
Päätimme siis ottaa Pärnussa ylimääräisen lepopäivän, koska jalkamme kaipasivat edelleen kunnon palautumista ja ilman ekstra-aikaa kaupunki jäisi käytännössä näkemättä. Tarvitsimme myös uuden käsipumpun, aiempi oli lohjennut täyttäessämme renkaitamme hieman kovemmiksi hiekkatieosuuden jälkeen.
Pärnussa oli selvästi ainakin kolme eri todellisuutta: oli kylpyläturistien ja aktiivilomailjoiden ranta-alue, jossa baarit, terassiravintolat ja erilaiset liikkumisaktiviteetit olivat hyvin esillä. Pohjoisemmasta löytyy vanha keskusta-alue, jonka varrella on perinteisempiä ravintoloita ja Ale Coq -brändättyjä päivänvarjoje suomalaisille turisteille. Kaupungissa kuuli lähes yhtä paljon suomea kuin viroa ja ainakin meidät tunnistettiin nopeasti pohjoisnaapureiksi. Kolmas alue oli paikallisten asuttama joen pohjoispuoli ja tien varsi kohti kaakkoista. Täällä tien varteen rakennetut yksikerroksiset puutalot hallitsivat maisemaa, ajoittaisen kerrostalon ollessa poikkeus. Niitäkin kyllä oli, osin täysin uusia, osin neuvosto-aikaisia.
Kiertelimme toisena päivänä kaupunkia ja kävimme punaisessa tornissa, vanhan kaupunginmuurin ainoassa säilyneessä osassa. Kannatti taas olla museokortti! Georgialainen ravintola hatsapureineen ja grillattuine lihoineen oli juuri sitä kehomme kaipasi. Georgialaista vulkaanista kivennäisvettä eli Borjomia eli niin sanottua darrajuomaa pitää ostaa taas kotonakin, saatavilla monesta K-kaupasta.
Huomenna alkaa virallisesti Länsi-Viron rannikon polkeminen, toivottavasti sää on parempi kuin itäisessä Virossa.