Kesän 2023 lähestyessä reissuhammasta alkoi jälleen kolottamaan. Lisääntyvä auringonpaiste, vihertävä nurmi ja kuiva asfaltti saivat mielikuvituksen taas liikkeelle ja siihen ei auta muu kuin kartan ääreen istuminen. Koronan vuoksi laadittujen matkustusrajoitusten takia tein aikaisempina vuosina alle viikon mittaisia pyöräilyreissuja, pääosin eteläistä rannikkoa myöten. Ensimmäisellä kunnon matkallani 2021 suuntasin etelärannikkoa Helsingistä pitkin Naantaliin ja Poriin. Kesä oli hyvin helteinen, vettä kului usein seitsemän litraa päivässä ja kestävyys oli kovilla hieman liian pitkien päivämatkojen vuoksi. Toisella reissullani rakas tyttöystäväni tuli kanssani Kouvolaan, josta Kymijokea myöten laskeuduimme Kotkaan ja sieltä kohti Helsinkiä. Tällä kertaa virheistä viisastuneina, polkeminen oli rennompaa ja viimeiselle yölle varattu hotellihuone ja kylpylävisiitti siivittivät meidät helposti loppuun. Sisämaan klassinen metsien ja järvien Suomi oli kuitenkin vielä täysin kokematta satulan selästä.
Ennen kuin suunta oli selvä, tiesin kuitenkin että edessä olisi merkittävä investointi: uuden pyörän hankinta. Uskollinen vuoden 2010 Trek FX 7.3 on palvellut hyvin yli vuosikymmenen ajan kaikenlaisissa olosuhteissa. Ostosreissut, päiväretket ja työmatkat ovat taittuneet oivasti, mutta maastossa suuremman lastin kanssa pyörävanhus ei yksinkertaisesti oikein pärjää. Jokaisessa tiukemman alamäen mutkassa pelkään, että suhteellisen kapea rengas lähtee alta tai jokin muu Frankensteinin pyörän osa osa pettää. Aikoinaan varastettujen komponenttien tilalle oli opiskelijabudjetilla hankittu kova satula, ohjaustanko mallia mummo ja uutta tarakkaa en edes uskaltanut harkita. Pysyköön suutari lestissään ja hybridipyörä kaupungissa.
Pitkän harkinnan ja tutkimisen jälkeen päädyin hankkimaan vuoden 2022 Kona Sutra SE:n – käytettynä 200 kilometrin päästä. Ei muuta kuin juna alle ja kohti Turkua pyörää hakemaan!
Uusi pyörä testissä Helsinki-Vantaan pohjoispuolisissa metsissä
Konassa oli muutamia minulle tärkeitä ominaisuuksia: kestävyys, toimintavarmuus ja hyvä maine. Kevyesti käytetyn yksilön halvempi hinta myös houkutti. Klassikkopyörä on vuosien aikana (ainakin nettikeskustelujen) perusteella pitänyt pintansa niin intialaisen bussin katolla, koto-Suomen metsäpoluilla kuin Balkanin vuoristossa. Tangonpäävaihtajat ja laadukkaat osat mahdollistavat sen että jos ne lopulta pettävätkin, on kenties mahdollista virittää mankeli sellaiseen kuntoon, että rullailu seuraavaan kaupunkiin onnistuu. Mikään ei ärsytä enempää kuin jumittuminen keskellä korpea sadeilmalla, rikkinäinen osa kädessä. Sellainenkin tilanne tuli valitettavasti koettua viime kesänä.
Retkipyörä tarvitsee tietysti pyörälaukut ja tässäkin menin kestävyys ja laatu edellä: kaksi Ortliebin Back-Roller Classicia taakse ja saman valmistajan pieni keskiputken laukku eteen. Suurin osa tavaroista kulkee siis isoissa ja vedenpitävissä laukuissa takatarakan sivussa, eteen tulee lähinnä kännykkä ja lompakko. Harkinnassa on vielä pieni tankolaukku kameraa varten. Pelkän repunkin kanssa pyörämatkailu onnistuu, mutta mukavampaa se on kun koko omaisuus ei paina hartioita ja hiosta selkää. Toinen vaihtoehto olisi ollut mennä enemmän lineaarisempaan bikepacking-suuntaan, mutta en tule luultavasti ryökyttämään pyörääni niin ahtailla väylillä, että painon tai lastin leveyden optimoinnista olisi iloa. Polkijalla sekä teräsrunkoisella pyörällä on myös sen verran painoa pohjalla, että muutama lisäkilo ei tunnu tässä katastrofissa enää miltään.
Kaiken säätämisen ja tutkimisen lomassa matkan kohde myös valkeni. Minut ja heilani oli kutsuttu heinäkuun lopussa häihin Ouluun! Miksi matkustaa junalla viisi tuntia, kun matkaan voi käyttää noin kymmenisen päivää polkien? Oulun kyljessä olisi vielä mökkimajoitus tarjolla, joten liian aikaisin saapumisesta tai majoituksen hinnasta ei tarvinnut murehtia. Reitin tarkempi suunnittelu oli tämän jälkeen helppoa. Keskimäärin polkisimme noin 60-70 kilometriä päivässä, mutta koska yövymme pääosin teltassa, pelivaraa ja joustavuutta reitin suhteen löytyy. Tarkempi reittikuvaus syntyy ja tulee tännekin vasta matkan edetessä, en halua lukita sitä liian tarkasti paikoilleen.
Sandvikenin rannan läheisyydessä telttailemassa. Alueelta löytyy kaivo ja huussi eli ihan maastossa ei olla.
Testireissu
Jotta bongaisimme ongelmat varustuksessa ennen varsinaista reissua, päätimme pakata kimpsumme ja viettää juhannuksen polkaisemalla testiksi Espoon Kivenlahdesta Inkoon ja Kirkkonummen rajalla sijaitsevaan Kopparnäsiin. Matka olisi kohtalainen kahdelle päivälle, reitiltä löytyisi hyvin erilaisia osuuksia ja itse kallioinen ja metsäinen ulkoilualuekin vaikutti hienolta.
Ja reissu todellakin kannatti! Alueet olivat upeita, Porkkalan perinnebiotoopeista hirvimetsiin ja Båtvikin teollisuusalueen takaväylistä avoimiin peltomaisemiin. Jotain myös opittiin: inttimallinen makuualusta on turhan iso sekä kaiken lisäksi aika epämukava. Lisäksi matkakumppani tarvitsee parempia pyörälaukkuja ja mukavamman satulan.
Muutamia vinkkejä, jos joku haluaa seurata myöhemmin samaa reittiä: kymmenen kilometrin kohdalla tiellä on järeä portti, joka näyttää estävän kulun. Sen saa kuitenkin pientä vihreää nappia painamalla juuri sen verran auki, että kaksi pyöräilijää mahtuu kulkemaan rinnakkain. Väransbyn leirintäalueen jälkeen seuraa polkureittiä ja karkeaa soraa, ihan maantiepyörällä väylälle ei kannata yrittää. Pikkalan kartanon metsässä on neuvostoliittolainen riemukaari ja ajoittain tiestä pilkottaa vanhan tykkitien mukulakiviä (testaa kestääkö pyörä!) Kartanon kohdalla on erilaisia ajoneuvoja ohjaavia kylttejä, mutta muiden puheiden perusteella päättelin niiden koskevan lähinnä autoja. Reitti ylittää seuraavaksi Pikkalanjoen padon, josta on yksin hankalampi päästä varusteiden kanssa yli, mutta kaksin homma helpottuu. Satuimme näkemään myös padon toiminnassa ja saamaan pienen sydärin sitä ylittäessämme, kun pohjoisesta saapuva pikkupaatti pyrki kohti merenlahtea.
Golfkentältä rannalle johtava metsätie on hyvin piilossa, kannattaa pitää silmät auki! Siitä alkaa myös reitin maastoisin osuus, mutta reilun kilometrin pätkän voi myös taluttaa. Degerbystä pohjoiseen aukeava alue on valtakunnallisesti arvokasta maisema-aluetta (Siuntion ja Degerbyn viljelymaisemat) ja upealtahan ne satulan selästä näyttävät. Ajoimme saman tienpätkän muutamia viikkoja aiemmin autolla, eikä se kaaran sisältä peltomaisema oikein tuntunut miltään. Tässä on myös yksi syy miksi pyörämatkailla, aistit ovat herkempinä eikä koskaan ole eristäytynyt muusta ympäristöstä.
Jos ei olisi ollut juhannusaatto, kaupat Långvikissä ja Kantvikissa olisivat palvelleet hyvin juomatarpeiden suhteen. Onneksi takaisinpäin tullessa Degerby delissä sai hieman kofeiinitäydennyksiä hitaan aamun jälkeen.
Seuraavassa postauksessa kenties tarkemmin pakkaamisesta tai sitten olemme jo tien päällä!