Koettelemuksia

Lahto Damaskoksesta ei mennyt ihan sulavasti. Nukuin myohaan ja minua ei yhtaan huvittanut jattaa huonettani, jossa olin viimeisen viikon viettanyt. Kaupunki oli tullut sen verran tutuksi etta kaiken uuden opettelu ei enaa innostanut. Mutta vaantaydyin kuitenkin ylos ja pakkasin kamppeeni.

Matka postitoimistoon ei sujunut sen helpommin. Ensin vyoni hajosi,  mutta onneksi pienen kavelyn jalkeen loysin kiskan, jossa myytin (ihme kylla) myos voita. Seuraavaksi rinkkani remmi repesi, mutta macgyveroin sen kuntoon. Postissa tarkoituksenani oli lahettaa Suomeen edellisena paivana ostamani lahja Akulle. Ensin sain odotella 45 minuuttia ennen kuin mitaan tapahtui. Sitten eras tyontekija otti asiakseen auttaa ja hoiti oikeastaan kaiken puolestani. Tullimiehia ei hirveasti kiinnostanut pakettini sisalto, toivotaan etta menee ongelmitta myos Suomen paassa lapi.

Takssilla bussiasemalle ja lippua ostamaan. Rasittavat ”opastajat” yrittivat neuvoa minua perille odottaen rahallista korvausta avustaan, mutta loysin kylla kymmenen metrin paassa olevalle lippuluukulle ilman apuakin. Seuraava bussi Beirutiin ei mennyt ihan heti, joten taas jouduin odottelemaan yli tunnin ajan. Voi elaman kevat…

Rajamuodollisuudet sujuivat ihan hyvin. Poistumismaksu Syyriasta oli 500 puntaa. Libanonin puolella kuukauden viisumi oli ilmainen. Yritin sitten nostaa paikallista rahaa raja-aseman automaatista silla aikaa kun odottelin muita matkustajia. Rahaa kylla tuli, mutta kone paatti pitaa kortin itsellaan. EI PERKELE! Ystavallinen sotilas auttoi parhaansa mukaan ja neuvoi soittamaan help-centeriin (jonka numero oi katevasti arabialaisilla numeroilla). Soitin sinne ja kaskivat menna pankkiin Beirutissa. Ei siina muuta auttanut kuin nousta bussiin ja menna. Todella mukava tapa saapua maahan.

Beirutissa miettimani hotelli oli taynna ja en loytanyt mistaan toista hotellia. Pimeys, liikenne ja kavelijoiden puute pistivat kylla mielen mustaksi, mutta kylla lopulta loysin paikallisten avustuksella halpaan koloon.

Tana aamuna herasin, etsin 45 minuuttia pankkia ja lopulta pitkan kavelyn jalkeen loysin yhden lafkan toimistoista. Palvelu oli ihan ystavallista ja he lahettavat jonkun tarkastamaan koneen tanaan tai huomenna. Saan kortin takaisin todennakoisesti lauantaina, pitaa soitella sinne silloin. Rahaa riittaa nyt muutamaksi paivaksi, mutta ei kortin menettaminen silti mukavalta tunnu.

En ole hirveasti ehtinyt Beirutia kierrella, mutta voin sanoa etta se on iso. Jalkakaytavat ei taaskaan ole turhan leveita, mutta loytyy taalta muutama mukava alue jalankulkijoille. Viimeisen sodan jalkeen tilanne tuntuu olevan aika rauhallinen, vaikka sarjatuliaseilla varustetut sotilaat vartioivatkin isoja katuja, tarkeita rakennuksia yms. Rakennusbuumi on kova, uusia rakennuksia nousee ja vanhoja jyrataan tai korjataan. Taalta loytyy taivaisiin kohovia lasisia pilvenpiirtajia, ranskalaistyylisia rakennuksia ja muutama kartanon tapainenkin. Oikeastaan Beirut voisi olla vaikka (Etela-)Euroopassa, eroja ei paljon ole. Teiden nimet ovat ranskaksi ja englantia kaytetaan myos paljon. Maailmanluokan artistien konserttimainokset koristavat katujen varsia, vaatetus on lansimaista, autot kiiltavia ja kahvilat kalliita. Hintataso on kovempi kuin Syyriassa, muttei silti mikaan mahdoton. Vaikka kylla taalla saa rahaa palamaan jos niin haluaa. Useat merkkiliikkeet, joista Suomessa voi vain haaveilla, kelpaavat vaativallekin shoppaajalle. Harmi vain etten ole juuri kiinnostunut tavaran hamstraamisesta, joten itseani ne eivat juuri viihdyta.

Nyt kun tasta tekstista tulee tammoista tajunnanvirtaa niin voin kertoa etta ajoin partani pois Damaskoksessa. Parranajo maksoi 1,5 euroa parturissa, joka otti ensin koneella ja sitten tarkasti teralla. Sain kaupan paalle myos hyppyrin tuonne otsan ylapuolelle… Jooh, ei kiitos. Parta alkoi arsyttaa, kutittaa ja muutenkin aika rujon nakoinen oli. Ajattelin tulevaisuudessa pitaa vain pienta sankea.

Nyt kuitenkin pitaisi keksia jotain tekemista, kun kerran olen taalla jumissa ainakin lauantaihin…