Rautatieaseman ihailun jälkeen jatkoimme vanhaa ratalinjaa myöten kohti vanhaa keskustaa. Ajotietokone päätti simahtaa juuri ennen katuverkkoon tuloa, joten kaupungin usein yksisuuntaiset ja moneen suuntaan haarautuvat kadut pyörittivät meitä ympäri, kunnes sylkivät meidät ulos pieneen liikenneympyrään ja puistikkoon. Olimme varanneet yöksi huoneen hieman paremman luokan kylpylähotellista, mutta sisäänkirjautumiseen oli vielä aikaa. Onneksi heti vieressä oli mieleniintoista nähtävää, Haapsalun piispanlinnan pilkistäessä talojen välistä.
Linna ei ollut yhtä vaikuttava kuin Kuressaaren, pääosan rakennelmista ollen raunioina. Kellarin näyttely oli kuitenkin interaktiivisempi ja linnan kyljessä sijaitseva tuomiokirkko erittäin vaikuttava. Lisämausteen kaikkeen toi kuitenkin talvella lukemani Pirkko Saision kirja Passio, jonka yksi osuus tapahtuu raunioituneen linnan ja kirkon lähettyvillä. Kirkon sisään muurattu vaalea leidi kummittelee rakennelmissa yhä. Samantyylistä legendaa ja tarinaa kerrottiin myös Kuressaaren linnasta, mutta siellä muurattuna löytyikin ihan oikea miehen luuranko.
Linnan jälkeen maistui lounas, mutta vielä oli aikaa ennen kuin hotellihuoneen ovet aukeaisivat. Päätimme käväistä Rannarootsi Muuseumissa eli virolaisten rantaruotsalaisten museossa. Haapsalun seutu ja läheiset saaret olivat keskiajalta asti vahvaa ruotsinkielistä aluetta, kunnes toisen maailmansodan loppuhetkinä viimeisetkin vähemmistökieltä puhuvat pakenivat Itämeren yli länteen. Jonkin verran heidän jälkeläisilleen palautettuja maita ja rakennuksia onkin kunnostettu ruotsalaisilla kruunuilla. Hyvin kapeasta teemasta oli kyllä erittäin paljon tietoa esillä.
Hestia Haapsalu Spa oli viimein käsiemme ulottuvilla. Saimme pyörät säilytykseen sisään ja päätimme saman tien suunnata kylpylän puolelle. En ole ennen pyöräreissauksen aloittamista ollut kovinkaan monessa kylpylässä käynyt, mutta ajoittainen syväpuhdistus ja rentoutuminen satulassa istumisen välissä tekee erittäin hyvää. Sen vuoksi jokaisella pidemmällä polkaisulla kertakäynti on tullut tavaksi. Ja eipä ole Haapsalussa valittamista! Suomalaiset, usein uimahallia muistuttavat kylpylät saisivat ottaa mallia tästä. Tila oli jaettu viisaasti pienempiin nurkkauksiin, jotta paikka tuntuu rauhalliselta, saunoja oli peräti viisi erilaista ja altaitakin sama määrä. Kasvoihimme saimme myös Haapsalun kuulua mutaa, jolla väitetään olevan terveysvaikutuksia.
Hyvin levänneinä jatkoimme matkaa rantaa myöten. Reissun pahin sade osui tälle osuudelle ja olin muutaman minuutin polkemisen jälkeen jo litimärkä. Sarankaan sadeponcho ei pitänyt vettä kovin hyvin, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä märkyys ja pysyä lämpimänä. Se ei onneksi ollut vaikeaa, kiitos Viron kesä. Linnamäestä lounaaseen käännyttyämme kyltit muuttuivatkin yhtäkkiä kaksikielisiksi. Pürksi eli Birkas, Aulepa eli Dirslätt, Riguldi eli Rickul, lista jatkui. Mielenkiintoista että ruotsinkielistä nimistöä pidetään näin yllä, vaikka puhujia ei enää seudulla ole.
Muuta nähtävää ei sinä päivänä hirveästi ollut. Novan kylässä joku paikallinen päätti seurata meitä dronella, joka tuntui hieman tunkeilevalta, toivon että kyseessä oli paikallinen turistitoimisto, joka otti kuvamateriaalia mainoksiinsa, eikä kukaan utelias kyylä. Yön vietimme Keibun rannalla, joka oli tähänastisista kaikista paras. Tuulta oli sopivasti, jotta hyttyset pysyvät loitolla, maa oli tasaista ja ranta todella hieno sekä pehmoista hiekkaa.
Seuraavan päivän turistinähtävyydet olivat pieni pettymys, osin oman jaksamisen ja suunnittelun puutteen vuoksi. Aamu alkoi kuitenkin hyvin aamiaisella Keilan putouksilla, jossa saimme rauhassa nauttia läheisestä kaupasta ostamamme leivät jokea ihaillen. Mutta. Ristin kirkolle tulimme liian ajoissa, paikka oli kiinni. Padisen luostariin ei päässyt museokortilla ja päätimme ettemme jaksa hakea lippuja jostain taaemmasta vierailukeskuksesta. Rummun sinänsä upea louhos tuntui hieman turistiansalta (6 euroa sisään per naama, paikalla yksi kallis ravintola ja vesipuisto maksaa enemmän), mutta siitäkin olisi saanut enemmän irti jos olisi ollut uintikelit tai kiipeilisi jyrkänteiden päälle. Nyt ilma oli sen verran tuulinen ja kolea, ettei louhoksen raunioissa houkutellut.
Louhoksen jälkeen poljimme osin vastatuulta päin kohti Paldiskin entistä suljettua kaupunkia. Lähinnä satamastaan tunnettu paikka oli tällä kertaa vain lounaspaikka, kun totesimme tuulen olevan niin kova, ettei ylimääräinen 10 kilometrin kierros niemen kärjen näköalapaikalle innostanut. Suosittelen kuitenkin käymään syömässä ja juomassa kahden kirkon välissä sijaitsevassa vanhassa tavernarakennuksessa (Petri Toll), jossa on nykyään venäläinen ravintola. Erinomaista palvelua, kohtuulliset hinnat ja hyvää ruokaa! Tavernan pitäjä sai meille myytyä myös (suomennetun) kirjan tavernan hupaisista tapahtumista. Sattumalta itse kirjailija oli myös paikalla, joten omistuskirjoituksetkin lähti mukaan.
Hyvin ravittuna kohti itää myötätuuli takanamme! Ennätysajassa saavuimme leirintäalueelle ja Tallinnan sekä heinäkuun läheisyys alkoi näkymään. Ensimmäistä kertaa emme olleet ainoat telttailijat paikalla, vaan matkailijoiden majoituksia oli hieman joka puolella. Kävijämäärän huomasi myös melko kuluneista rakenteista ja harmittavasti meri oli täynnä hyvin haisevaa levämassaa. Uiminen saisi tänään jäädä.
Viimeinen varsinainen pyöräilypäivä alkoi ja hieman haikeat fiilikset täyttivät mielen. Toisaalta sitä odotti, että saisi olla useamman päivän paikallaan ja rentoutua kotona, mutta toisaalta tuntui että nyt vasta olin päässyt vauhtiin. Vauhtia kuitenkin hidastivat pitkästä aikaa taas useammat ylämäet, Harjun maakunta lunasti viimein nimensä. Ajoittain meri paistoi jälleen vasemmalla ja tajusimme kuinka korkealla olemme (Viron mittakaavassa). Korkea tasanko jatkui aina Tallinnan lähiöihin asti, Tabasalun alamäki oli erikoisin ja ehkä vaarallisin liikennejärjestely koko matkalla.
Tallinnasta itään lähteminen Piritan suuntaan oli helppoa ja reitti todella hyvä, mutta Tallinnan todellisuus pyöräilijöille selvisi kyllä pian. Aivan hirveää. Päällysteet ovat kuoppaisia, väylät kapeita, rotvallin reunat korkeita ja automarketeista kaahaavat autoilijat eivät osaa kääntää päätään, vaan jäävät suojateiden päälle odottamaan, milloinko pääsisi oikealle. Lyhyet järkevämmät osuudet eivät paljoa lämmittäneet, stressitason ollessa jo korkealla kilometrien koitoksen jälkeen.
En koskaan ennen ole ollut Tallinnan vanhassa kaupungissa keskikesällä ja lyhyen kokemuksen jälkeen en suosittele sitä kyllä kenellekään. Uskomattoman paljon väkeä liikkeellä ja paikka alkaa näyttää entistä enemmän teemapuistolta turismin myötä. Onneksi hotellimme oli hieman syrjemmässä ja viimeisen illan lähinnä rentouduimme.
Seuraavana päivänä satamaan mennessä oli kuitenkin pakko vielä katsoa tarkemmin kahta leffaharrastajalle mielenkiintoista kohdetta. Tarkovskin Stalker kuvattiin pääosin virossa ja alkupuolella vilahtava UN-merkitty piippu on edelleen paikallaan. Viime Tallinnan käynnin jälkeen myös Christopher Nolanin Tenet on hyödyntänyt kaupunkia, kulttuuri- ja urheilukeskus Linnahall ehkä tunnistettavampana maamerkkinä. Maisema ympärillä muuttuu tiuhaan tahti, rakennuksen läpi kulkee pian raitiovaunu ja satama-altaan joutomaatkin ovat muuttuneet lasipalatseiksi. Satama-allasta ei tarvitse enää muuten kiertää, kun kääntyvä silta toimii nyt hyvänä oikotienä pyörällä ja jalan liikkuville.
Viking Line vei meidät kotiin (selvempi sisääntulo ja poistuminen kuin Eckeröllä pyörällä) ja viimeiset polkaisut toivat hieman epäuskoisen fiiliksen. Tässäkö tämä oli? Kolme viikkoa meni lopulta ohi silmänräpäyksessä. Koitan saada aikaan vielä jonkinlaisen koostauspostauksen koko reissun osalta, mutta Viro on virallisesti takanapäin ja pääosin nähty.