Aamu Sakan leirintäalueella alkoi sateisena ja sama tihku jatkuisi koko päivän eriasteisina. Itse vihaan sateessa pyöräilyä melko lailla, mutta Sara tiesi nauttivansa päivästä enemmän. Joka tapauksessa suunta oli rannikolta nyt kohti sisämaata Kohtla-Järven ja Johvin kaupunkien kautta. Matka moottoritien ja maantieteen reunaa ei ollut mielikuvitusta kutkuttava, joten kymmenet kilometrit menivät jonkinlaisessa meditatiivisessa tilassa. Johvin pieni keskusta vaikutti kyllä sympaattiselta, kun pidimme hetken sadetta paikallisessa kahvilassa.
Seuraava merkittävämpi asutuskeskittymä oli Iisakun kylä, jossa nautimme lounaaksi pitsaa paikallisen pizzerian italo-iskelmien tahdissa. Tuuli yltyi ulkona saderintaman ylittäessä päämme ja pian tiet lainehtivat vettä. Onneksi istuimme sisällä, käännösiskelmien vaihtuessa eurovaalimainoksiin ja takaisin. Kiitos katosta Pizzeria Paradiise.
Perillä odotti palkinto eli silmänkantamattomimpaan yltävä Peipsijärvi, joka on Euroopan neljänneksi tai viidenneksi suurin, hieman lähteestä riippuen. RMK:n leirintäalue on tähän astisista parhaiten varusteltu, ja voin kuvitella että heinäkuisena hellepäivänä paikka kuhisee lapsiperheitä ja pehmeä hiekkaranta polttelee jalkapohjia. Nyt seuranamme oli vain yksi matkailuauto sekä noin miljoona hyttystä. Mainitsinkohan jo aikaisemmissa postauksissa tarpeeksi hyttysistä? Ensi kerralla lähden jonnekin niin kauas että noista vertaimevistä pedoista ei tarvitse huolehtia. Vaikka erilaiset aineet pitävät pahimmat lentävät pirulaiset loitolla, ajoittain näkökenttä on pelkkää mustaa niiden lennellessä silmien edessä.
Paikka itsessään oli erinomainen, kuivakäymälä siisti, vettä sai kaivosta ja ranta oli lähellä. Vesi oli edelleen harmittavan kylmää ja tuntui viileämmältä kuin meressä, mutta nopea pulahdus nostattaa aina mielialaa.
Hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkui järven läntistä rantaa kohti etelää. Toisella puolella kajastaisi Venäjä, mutta venäläisiä on Viron puolella asunut jo 300 vuoden ajan. Ensimmäiset karkotettiin kodeistaan, heidän vastustaessaan ortodoksisen kirkon uudistuksia ja vanhauskoisia elelee paikalla edelleen noin 15 000. Venäjänkieltä kuulee kyllä itäisessä Virossa paljon muutenkin, mutta aiemmin paenneilla on säilynyt oma vanhempi muoto ainakin jossain määrin.
Mustveen ja Kallasteen kautta ajoimme pääasiassa taas maantien laitaa, mutta välillä pääsimme rauhallisemmille osuuksille kyläteiden varsille. Sipulitienä tunnettu väylä ei tarjonnut tällä kertaa sipuleita (taisimme olla liian aikaisessa), mutta kalaa kaikissa muodoissa oli myytävänä teiden varsilla. Loma-asutuksen määrä kasvoi ja vanhemmat pienten ortodoksikirkkojen täplittämät nauhamaiset kylät tarjosivat ravintoa silmille. Tuskin kahta samanlaista taloa löytyy noiden pätkien varsilta.
Alatskiven kartanon ympärille kasvaneessa turismikeskittymässä nautimme erinomaisen päivällisen, jonka jälkeen päätimme jäävämme yöksi paikanpäälle. Sipulitien eteläinen osuus ja yksi museoista jäisi välistä, mutta tarvitsimme lepoa ja huomisen sääennuste näytti haastavalta. Teltan ja varusteiden pakkaaminen sateessa ei kuulostanut hyvältä tavalta viettää lomaa. Otimme siis suht edullisen sisämajoituksen vanhasta sepäntalosta, jossa olimme ainoat vieraat. Erinomainen paikka, naapurit olivat vaan turhan äänekkäitä: viereisen lammen sammakot pitivät aikamoista konserttia koko illan. Toivomme että toinen naapurimme haikara tekisi asialle jotain, mutta perjantai-iltana kurnuttajia ei saanut rauhoitettua. Uni maittoi siitä huolimatta ja sisämajoituksen ottaminen teki moraalille hyvää.
