Päivä lähti käyntiin myöhään ja lähdimme matkaan Tsitren leirintäalueelta pahimman porotuksen aikaan. Onneksi puut vierustivat tietä ja varjot suojasivat ainakin pääosin pahimmalta porotukselta. Päivästä oli joka tapauksessa tulossa kuuma.
Paljoa ei tarvinnut polkea ensimmäiselle taukopaikalla, Haran sukellusvenesatamaan. Raunioitunut betonirakennelma oli vain muisto ajasta ennen rantabaaria ja vierasvenesataama. Kylmä juoma kelpasi, emmekä lähteneet hikoilemaan sen kovemmin vanhoja rakenteita tutkimaan.
Jatkoimme rantaa pitkin Loksan kylään vesitäydennyksiä hakemaan ja kohti sisämaata Palmsen kartanoa. Kuulopuheet tasaisesta Virosta Tallinnan itäpuolen osalta pitäneet paikkaansa. Nyt viimeistään tajusimme, että jokaisen jokilaakson jälkeen alkaisi uusi kapuaminen ja Palmsen kartano tuntui olevan tavallista korkeammalla peltojen keskellä. Mäet eivät kyllä olleet mitään verrattuja Keski-Suomen kumpuilevaan maastoon, mutta ne yhdistettynä yhä pahenevaan porotukseen vei allekirjoittaneelta mehut täysin. Palmsen kartanolla ihailimme vanhoja tiluksia, mutta myös koitin hoitaa oloani paremmaksi runsaalla vedellä, jäätelöllä ja varjolla. Sara innostui enemmmänkin kartanon sisustuksesta, kun itse viihdyin hieman viileämmässä viinikellarissa erittäin hyvin.
Vosun kylä ei ollut kaukana ja aikaisempi kiipeäminen palkittiin, lähes koko matka merenrantakylään oli alamäkeä. Nautimme erinomaiset pizzat eikä väärä ruokakaan haitannut. Salami oli muuttunut salmoniksi, mutta kun ruoka on kuolemannälkäisenä edessä, ei sitä voi oikein takaisinkaan lähettää. Yllättävän raikas kokonaisuus, enpä olisi lohipizzasta uskonut.
Vosusta tuli hieman mieleen Hanko pienoiskoossa, puisten talojen kehystäen pääraittia ja hiekkarannan pilkistäessä taustalla. Ilmeisesti paikka oli lomalaisten suosiossa. Sen olen Virossa jo huomannut, että kyläkeskukset ovat paljon eläväisempiä, kun niitä ei Suomen tapaan ympäröi ABC:t ja hehtaarihallit. Ihmisten on pakko käydä siinä yhdessä pienessä liikkeessä asioimassa ja jatkuva ihmisvirta houkuttelee muitakin pienempiä palveluita ympärille.
Rannan mutkittelevia teitä pitkin saavuimme pian Mustjoen leirintäalueelle, jossa saimme jälleen kerran olla yksin. Hyttysten määrä oli melko infernaalinen, mutta nopeasti ehdimme käydä meressä pulahtamassa ja pistää telttamme pystyyn. Päivä oli ollut itselleni todella raskas lämmön vuoksi ja pitkä uni tuli tarpeeseen.