Varhainen heratys, aamupala ja matkaan! Petran sisaanpaasymaksu kahdelle paivalle oli mahtavat 55 dinaaria (sama euroissa), voih lompakkoani. Jostain syysta paivaretkella oleville maksu on 95 dinaaria(!). Ilmeisesti jos retkelaiset yopyvat vaikka Israelissa tai Egyptissa, he eivat hirveasti pista rahaa kaupungin palveluihin, joten raha nyhdetaan sisaanpaasymaksun avulla.
Sisaankaynnin ja pienen kavelyn jalkeen tullaan legendaariselle Siqille. Siq on kapea kaytava kahden kallion valissa, ja on syntynyt kallioiden revettya toisistaan luultavasti maanjaristyksen takia. Noin vartin hitaan kavelyn jalkeen tullaan ensimaiselle rauniolle, Al Khaznehille. Tama on se rakennus mista suurin osa ihmisista tunnistaa Petran. Olihan se upea, mutta sisaankaynnilla oli hieman liikaa ihmisia. Alueella on kuitenkin onneksi sen verran tilaa, ettei Efesos-kokemus uusiutunut. Kiertelin raunioita, kiipeilin kallioille vanhoja kiviportaita pitkin, nautin maisemista ja sita rataa. Hautakammiot (joihin suurin osa turisteista keskittyy) ovat ulkoa upeita, mutta sisalta suht yksinkertaisia ja tyydyin katselemaan useita vain ulkoa. Upea paikka silti.
Erilaisia elaimia alueella riittaa. On hevosia, muuleja, kameleita, kissoja, vuohia ja koiria. Suurin osa on paikallisten beduiinien omistuksessa. Beduiinit ovat erikoista mutta mukavaa sakkia. Heidat erottaa paikallisista ihmisista helposti; beduiinit ovat tummempia, miehilla on usein kiharat pitkat hiukset ja ripset ovat aika muhkeat. Nykyaan he pyorittavat paikan turistipalveluita, tarjoten kyyteja elaimillaan ja myyden rihkamaa ja juomia.
Kiipeily korkealle kalliosolia ja nabatealaisten kuluneita portaita pitkin kay voimille, varsinkin kun aurinko kuumottaa niskaan. Taalla on viela suht kuuma vaikka marraskuu onkin ja vauhdissaan. Viimeinen kiipeaminen luostarille oli ehka rankin, kun olin ensin kuluttanut voimani seikkailemalla muualla. Mutta fiilis oli huipussaan kun viimein saavutin rakennuksen. Jippii!
Toisena paivana otin hieman rennommin. Talla kertaa en mennyt sisaan Siqin kautta, vaan kiersin pohjoispuolitse wadin kautta. Wadi eli kuiva joenuoma (tai laakso) oli ihan mielenkiintoinen paikka nain (todennakoisesti) tulevan maantieteilijan silmin. Muistin kertomukset akkinaisista tulvista, jotka paatyvat monen autiomaassa kulkijan kohtaloksi. Onneksi pariin paivaan ei kuitenkaan ollut satanut ja olin aika varma etta pilveton taivas ei yhtakkia aukeaisi. Wadissa kulkeminen oli aluksi helppoa, mutta myohemmin sain kiipeilla esteiden yli kapeassa joen uurtamassa kanjonissa. Jannittavaaaa!
Kiertelin myos pari muuta Wadia ja aloin jo kyllastya autiomaahan. Lentava hiekka ja poly saa nenani vuotamaan tajuttomasti ja kuumuskaan ei ole mieleeni. Olin jo lahtemassa pois kun kuulin huudon korkealta kalliolta. Beduiinitytto kutsui minut teelle. Olin jo niin poikki etta kieltaydyin muutamaan kertaan, mutta jatkuvan taivuttelun jalkeen suostuin. Paasin sisaan beduiinien kotiin, joka oli vanha kallioonhakattu luola (useat beduiinit elavat teltoissa). Paikalla oli vain naisia ja lapsia, joten en ollut ihan varma olinko nyt oikeassa paikassa. Kysymysten ja pienen keskustelun jalkeen mitaan ihmeellista ei kuitenkaan ollut ilmassa, joten rentouduin. Koti oli alkeellinen, ja se koostui muutamasta matosta ja patjasta. Lapset nayttivat pienilta peikoilta takkutukkineen. Perheella ei ilmeisesti mennyt hirvean hyvin, yksi lapsistakin oli (vakavasti?) sairaana.
Beduiineissa on jotain villia, ylhaista ja alkukantaista. Vaikka turisteja ramppaakin kaikista ovista ja ikkunoista, ovat he (0man kokemukseni mukaan) sailyttaneet paaosin silti vapautensa, elamantapansa ja riehakkuutensa. Teetuokion jalkeen sama tytto joka oli kutsunut minut, tarjoutui opastamaan minut korkealle vuorenhuipulle pienta korvausta vastaan. Vaikka olinkin jo aika poikki, suostuin pyyntoon. Kun kerran taalla olin, halusin kayda kaikkialla. Vuorenhuipulle johti portaat ja tytto kiiruhti edellani nopeasti. Puolessa valissa sydameni hakkasi jo sataa kun yritin pysya hanen tahdissaan. Muutaman kymmenen portaan valein huusin jatkuvasti taukoa. Lopulta kuitenkin paasimme huipulle ja tunne oli mahtava kaiken sen ponnistelun jalkeen.
Tytto halusi katsella kamerani kuvia ja kuunnella musiikkia kannykastani. Aina kun kuvassa nakyi vetta, tytto kysyi sanoi iloisesti ”water”. Vetta ei taalla tosiaan ole turhan paljon ja jos on elanyt taalla koko elamansa, meri voi olla suht vieras nakyma. Musiikin puolesta Michael Jackson upposi. Kiipesimme alas ja vasta nyt han selvitti olevana raskaana (vaikkei viela nakyvasti). Tunsin itseni ”HIEMAN” syylliseksi kun olin saanut hanet kiipeamaan raskaat rappuset ylos rahan vuoksi. Toivottavasti kaikki menee asian kanssa hyvin…
Lontystelin ajatuksissani Siqin lapi takaisin kohti hotelliani. Halusin tehda jotain erikoista viimeisena paivanani taalla. Edellisena iltana olin lukenut Tolstoin kirjaa Sota & rauha, jossa oli kirjoitettu elavaisesti ratsastuskokemuksesta metsalla. Joten paatin sitten ottaa hevosen portille. Ratsastin auringonlaskuun kuin Indiana Jones konsanaan… tai sitten en. Aurinko ei ollut viela laskeutumassa vahaan aikaan ja ratsastuksen sijaan olin pikemminkin kyytilaisena beduiinin taluttaessa hevosta. Onneksi lopussa paastiin matkaamaan hieman kovempaa laukkaa. Ratsastaminen (tai mita yritykseni nyt olikaan) oli yllattavan hauskaa. Miksi en ole koskaan harajoitellut ratsastamista? Ja miksi se on muka ”tyttojen laji”? Takalaiset beduiinit eivat todellakaan ole mitaan tyttoja ja hymy nousee huulilleni kun he ratsastavat taytta vauhtia kisaillen. Pakko kokeilla joskus ajan kanssa. 🙂
Ja taas kamerani akku loppui. Saatte odotella kuvia vahan aikaa, mutta nyt on mista valita, otin muutama sata kuvaa. EDIT: Nyt tulee.
Muistan kylla poniajelut, mutta en laske sita "oikeaksi" hevoseksi. Kuvat tulee nyt. =)
Olet kyllä harjoitellut ratsastamista parina kesänä Jaalassa sellaisella pikkuisella punkerolla ponilla – tykkäsit siitä jo silloin. Taisit olla niin pieni, ettet siitä muista mitään mutta nythän pääsit verestämään taitoja! Hienoja päiviä sinulla on ollut! Kuvia odotetaan täällä innolla.