Vuoden 2007 lopussa päätin lähteä kouluni venäjänryhmän kanssa tutustumaan itse äiti Venäjään. Matkakohteena oli suomalaisille tuttu Pietari, jossa vietimme kolme yötä (yhä) suomalaisille tutussa Azimut-hotellissa, eli entisessä Sovetskajassa.
Matkan aikana osa stereotypioista vahvistui ja osa puolestaan vaihtui realistisempaan kuvaan. Kaikesta huolimatta Pietari jätti lähtemättömän vaikutuksen niin arkkitehtuurin, historian kuin kulttuurinkin kohdalla. Harva suomalainen enää edes tajuaa, että lyhyen ajomatkan päässä Helsingistä on yksi Euroopan merkittävimmistä miljoonakaupungeista.
Päivä I
Heräsin aamulla suht aikaisin ja pakkasin viimeiset tavarat laukkuuni. Päätin käydä kaupassa ostamassa vielä paristoja kameraan. Aamu oli upea ja ajattelin kävellä koko matkan koululle. Laukku kuitenkin alkoi painaa turhan paljon puolen kilometrin jälkeen. Haistatin kävelylle pitkät ja otin bussin.
Olin ajoissa paikalla ja pienen säätämisen ja tavaroiden kantamisen jälkeen lähdimme matkaan. En tainnut aikaisemmin mainita että kyseessä on siis opintomatka, eli ohjelma on suht tiukasti valmiina. No eipä siinä mitään, ihan mielelläni lähden Pietariin näinkin.
Rajamuodollisuudet sujuivat Suomen puolella sutjakasti, mutta saimme odottaa Venäjän tullissa ihan kohtuullisen kauan kun tädit naukkailivat kahvia takahuoneessa. Uusi leima passiin! Heti rajan toisella puolella huomasi kyllä että nyt ei olla enää Suomessa. Talot olivat huonokuntoisempia kuten myös tie. Tienvarsi oli täynnä paskaa, jota jonossa odottelevat rekkamiehet kylvävät ympäristöönsä.
Pietariin tultuamme majoituimme suoraan hotelliimme (jonka laadukkuudesta yllätyin) ja lähdimme syömään illallistamme. Mitkä näköalat! Ravintola oli 18 kerroksessa ja minne tahansa katsoi näki vain kaupunkia. Helsinki vaikuttaa tämän rinnalla pikkukylältä. Itse ruoka oli mitäänsanomatonta ja petyin siihen suunnattomasti. Odotin venäläisiä herkkuja ja perinneruokia mutta sainkin vain karsitun version Siljan seisovasta pyödästä.
Illalla pyörittiin vielä hetki kaupungilla.
Päivä II
Tämänpäiväinen ohjelma kuulosti jännittävältä: kouluvierailu ja oopperailta kuulussa Mariinski-teatterissa. Lähdimme matkaan hyvissä ajoin aamupäivästä.
Muutama sananen Pietarin liikenteestä. Suomalaisella mittapuulla se on kaoottista. Autot ajavat missä sattuu, nopeusrajoituksia ei ole tai niistä ei välitetä ja jalankulkija on todellisessa vaarassa ylittäessään katuja. Satuimme itse paikalle venäläisen pääsiäisen aikoihin ja liikenne oli hieman rauhallisempaa, mutta kyllä siellä silti sai pitää varansa. Jos ei itse uskalla ylittää tietä, kannattaa mennä jonkun paikallisen vanavedessä.
Ruuhkia ei siis pääsiäisen takia hirveästi ollut ja olimmekin suht ajoissa koululla. Alue oli todellinen betonihelvetti; perinteistä NL-arkkitehtuuria. 20-kerroksiset talot olivat käytännössä keskellä savipeltoa. Kauhisteltuamme ja ihasteltuamme tarpeeksi menimme itse kouluun. Koulu poikkesi muista Pietarilaisista kouluista sillä että siellä opetettiin suomea jo ensimmäiseltä luokalta. Käytävillä kulkiessamme kuulimmekin iloisen ”terve” ja ”moi” -kuoron ympärillemme.
Pääsimme seuraamaan oppituntia ja maistamaan venäläistä kouluruokaa. Oppitunnit eivät hirveästi eronneet suomalaisista ja ymmärsin jopa muutamia asioita joita he käsittelivät. Suurimpana erona Suomeen on miesopettajien puute. Kouluruokakin oli ihan maittavaa. Erehdyin tosin haukkaamaan palasen leivästä, jonka sisällä oli ilmeisesti käynyttä omenaa(?). Maku oli aivan hirvittävä ja oksennuskin oli melko lähellä. Sain kuitenkin leivän vaivalloisesti syötyä, eihän sitä kehdannut jättääkään.
Hotellipäivällisen jälkeen kiiruhdimme Mariinski-teatteriin (joka on muuten sisältä aivan upea rakennus) katsomaan Pihkovatar-oopperaa. Kyseessä oli ensi-ilta ja kaikilla ihmisillä oli parhaat vaatteensa yllä – niin myös meillä. Juoni käsittelee Iivana Julman aikaista Venäjää, hänen yrittäessään yhdistää hajanaiset kuningaskunnat alaisuuteensa. Vaikka taustalla on siis poliittinen juonittelu, nousee oopperan teemaksi – mikäpä muukaan kuin – rakkaus. Onneksi ooppera oli ”tekstitetty” englanniksi, muuten kokemus olisi saattanut jäädä kovin etäiseksi
Päivä III
Lähdimme heti aamulla tutustumaan Pietarin must-see nähtävyyksiin. Kirkkoja tuli nähtyä enemmän kuin tarpeeksi. Söimme lounaan luterilaisen Marian kirkon kellarissa, jossa oli ehkä parhaat safkat siihen mennessä. Sen jälkeen lähdimme palatsiaukiolle ja teimme ”pikaisen” kävelyn (yli 2 tuntia) Eremitaasissa. Museohan on itsessään aivan valtava ja käsittää Talvipalatsin lisäksi useita muita rakennuksia. Taideteoksia sai siis pällistellä kyllikseen. Eremitaasi on pääasiassa länsimaisen taiteen museo, joten venäläisiä taideteoksia oli todella vähän tai ei ollenkaan.
Kaupunkikierroksen jälkeen jatkoimme toiseen kouluun, joka oli kuulemma perustettu jo 1800-luvun puolenvälin paikkeilla. Siltä rakennus näyttikin. Koulu oli Vasilin saarella eli hiukan kalliimmalla alueella kuin edellinen lähiökoulu. Pääsin nyt jutskaamaan paikallisten nuorten kanssa vähän enemmän ja ihan hauskaahan se oli. Koulua on kuusi päivää viikossa ja usein ne ovat melko pitkiäkin. En ihan päässyt selville venäläisestä koulujärjestelmästä, mutta ilmeisesti 11- tai 12-vuotta kestävän peruskoulun jälkeen voi hakea yliopistoon. Poika, jonka nimen olen ikävä kyllä jo unohtanut, toivoi pääsevänsä opiskelemaan historiaa. Samalla hän myös sanoi aksenttiani oudoksi. Ilmeisesti ovat tottuneet hieman erilaisempaan englantiin, opettajankin puheesta oli joskus hieman vaikeuksia saada selvää.
Kulkiessamme seuraavaan ruokailupaikkaan, näimme yllätykseksemme että ravintolaan johtava katu oli suljettu miliisien toimesta. Paikalla oli kuulemma käynnissä elokuvan kuvaukset. Kiertelimme hetken katua, mutta emme päässeet mistään muualtakaan sisään. Venäjän-veteraanimme sai kuitenkin yhden miliisin ylipuhuttua (eikä tarvittu edes lahjuksia) ja pääsimme kadulle.
Illalla oli suht paljon vapaa-aikaa ja vietimme viimeistä iltaa Pietarissa hieman haikeassa, mutta iloisessa fiiliksessä.
Päivä IV
Aamulla kohti Viipuria. Menimme nyt hieman eri reittiä Terijoen kautta. Ranta olisi ollut uskomattoman kaunis, jolleivat niitä olisi reunustaneet lukuisat uusrikkaiden ja hotellinpitäjien rakennukset. Tien rannanpuoleiselle alueelle ei kuulemma saisi rakentaa, mutta raha puhuu…
Viipurin liepeillä näin ehkä rumimmat maisemat Venäjän-matkallani. Harmaita, purkukunnossa olevia, betonilaatikoita oli siroteltu ympäri kaupunkia. Viipurin keskusta oli ihan mukava alue, kaupunki oli kuin rähjäinen versio Helsingistä. Viipurin tori oli yllättävän rauhallinen paikka, eikä minua yritetty ryöstää kertaakaan. Näin hieman kauempana ensimmäisen Lenin-patsaan ja pakkohan sinne oli kulkea ja tehdä perinteinen turistiposettaminen.
Loppumatka ei ollut mitenkään ihmeellinen, joten jätän sen nyt kertaamatta.
Yhteenveto
Venäjä on todellakin vastakohtaisuuksien maa. Näimme matkalla todella köyhiä ja todella rikkaita ihmisiä. Ero Nevski Prospektilla tallaavan kuuman venäläisen kissan ja tuulipuvussa kulkevan viipurilaisen välillä on suunnaton. Vaikka Pietarin julkisivu oli upean näköinen, todellisuus paljastuu sisäpihoilla: ne ovat ihan yhtä paskaisia kuin muuallakin Venäjällä. Jotenkin Pietari tuntuu epätodellisesta, keinotekoiselta kaupungilta. Ja niinhän se onkin, kaupunki on pystyssä vain koska Pietari Suuri käski niin.
En kadu reissuani, sain nähdä upeita asioita ja tutustua venäläiseen kulttuuriin vähän lähempää. Uudestaan en kyllä ihan heti lähtisi. Pohjolan Amsterdam tai Venetsia, miksi sitä ikinä haluaakin kutsua, muistutti aika paljon Helsinkiä. Venäjällä on vain likaisempaa ja kaiken kanssa on enemmän säätämistä. Viipuri tuntui Pietarin tungoksen ja hektisyyden jälkeen ihanan rauhalliselta ja kävely puistossa sai mielen lepäämään. Kehotan siis kaikkia käymään paikan päällä ehdottomasti kerran tai kaksi ennekuin muodostaa oman mielipiteensä. Ties vaikka ensi kerralla Pietari näyttäytyy minullekin uudessa valossa.